Arkikielessä esiintyy usein virkerakenne, joka alkaa imperatiivimuotoisella lauseella (jos sitä lauseeksi voi kutsua), jota seuraa niin-sana sekä sen perässä ikään kuin sivulause. Esimerkkinä toimikoon "Istu alas, niin kerron". Ensinnäkin haluaisin tietää, onko tällainen rakenne kirjakielisesti hyväksyttävä. Toiseksi kiinnostaisi kuulla, pitäisikö virke todella tulkita kahtena pää- ja sivulauseena, jotka erotetaan toisistaan pilkulla - jos esimerkiksi haluaa siteerata arkikielistä puhetta.

Niin-sanaa käytetään usein kahden lauseen välissä osoittamaan lauseiden rajaa ja vahvistamaan sitä. Tämä on erityisen tavallista puhutussa kielessä, mutta sitä voidaan käyttää myös kirjoitetussa kielessä. Ennen niin-sanaa tulee pilkku.

Tyypillisimmin niin esiintyy sivulauseen jäljessä, mutta se voi esiintyä myös päälauseen jäljessä:

• Kun et kerran tullut, niin me lähdimme.
• Vaikka tekisit mitä, niin en suostu.
• Tule tänne, niin saat jotakin.
• Saatpa nähdä, niin hän tulee.

Joskus lauseiden raja voi jäädä hämäräksi ilman niin-sanaa, jolloin se ei ole vain hyväksyttävä, vaan jopa välttämätön. Monissa tapauksissa virke on kuitenkin selvä ilman niin-sanaakin. Runsas käyttö voi luoda tekstiin puheenomaisen vaikutelman ja näin häiritä lukijaa.

Aiheesta kerrotaan muun muassa Kielikellon 3/2012 artikkelissa Jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö!